Maisemamaalaus - genren historia, mestarit ja maalatun maiseman tunnuspiirteet

Maisemamaalaus on taiteen laji, jossa luonto nostetaan päähenkilöksi taustan sijaan, ja se on lajityyppi, jonka suomalaiset valitsevat useimmin ripustaessaan kotiinsa taulun tai julisteen. Maisema voi olla vastavalossa kylpevä tunturin seinämä, sumuinen lokakuinen pelto tai horisontti, jossa meri kohtaa taivaan eikä mitään muuta tapahdu. Suurimman osan taidehistoriaa tällaisia aiheita pidettiin toissijaisina – luonto oli mukana kuvassa vain kehystämässä pyhimyslegendaa, taistelua tai muotokuvaa. Vasta kun maisema sai olla yksin, syntyi lajityyppi sellaisena kuin sen tunnemme.

Tässä oppaassa seurataan maisemamaalauksen kehitystä Joachim Patinirin noin vuonna 1520 maalaamista panoraamanäkymistä, hollantilaisen kultakauden myydyistä näkymämaalauksista ja Barbizonin koulukunnan ulkoilmamaalauksesta aina Marcus Larsonin ruotsalaisiin vesiputouksiin ja vuosisadanvaihteen visionääriseen pohjoismaiseen luontoon asti. Saat tietää, mikä teknisesti erottaa maiseman luonnontutkielmasta, millaisia alalajeja on olemassa, mitkä Ruotsin museot vaalivat tätä perintöä – ja miten neljänsadan vuoden kuvaperinteen voi kääntää aiheiksi, jotka toimivat sohvan yläpuolella.

Sisällys
↓ Mitä on maisemamaalaus?
↓ Maisemamaalauksen historia – kulissista pääaiheeksi
↓ Hollantilainen kultakausi – lajityypistä tulee itsenäinen
↓ Alalajit ja toistuvat aiheet
↓ Tekniikka, sommittelu ja valo
↓ 1800-luku – Barbizon, Hudson River ja ulkoilmamaalaus
↓ 1900-luku – maisema naturalismin jälkeen
↓ Suomalainen ja pohjoismainen maisemamaalaus
↓ Maisemamaalaus kotona – näin valitset aiheen
↓ Aikajana – lajityypin kehitys
↓ Maisemamaalaukseen liittyvät taidesuuntaukset ja taiteilijat
↓ Usein kysyttyä maisemamaalauksesta

Mitä on maisemamaalaus?

Maisemamaalauksen määrittelee se, että luonto muodostaa kuvan varsinaisen aiheen. Ei riitä, että maalauksessa on puita, vuoria tai vettä – renessanssin historiamaalauksessa on usein sekä vuoria että jokia, mutta ne palvelevat kertomusta. Maisemamaalauksessa suhde on päinvastainen: mahdolliset ihmiset ovat staffaaseja, pieniä hahmoja, jotka antavat näkymälle mittakaavaa ja liikettä, vaikka kuva toimisi ilmankin niitä.

Ranskalaisen taideakatemian 1600-luvulla virallistama lajityyppihierarkia asetti historiamaalauksen korkeimmalle, sen jälkeen muotokuvan, sitten arjen kuvauksen, maiseman ja viimeisenä asetelman. Se, että maisema sijoittui toiseksi alimmalle sijalle, selittää, miksi niin monet varhaiset maisemamaalarit lisäsivät näkymiinsä raamatullisen tai mytologisen hahmon: se nosti teoksen arvoa ostajien silmissä. Hierarkia säilyi aina 1800-luvun puoliväliin asti, jolloin ulkoilmamaalaus ja kasvava keskiluokka yhdessä käänsivät järjestyksen päälaelleen.

Nykyään maisema on kaikista kuvataiteen lajityypeistä kaupallisesti vahvin. Se toimii, koska se tarjoaa katseelle syvyyttä, jota tila itsessään ei tarjoa – maisemaa esittävä seinä on psykologisesti suurempi kuin tyhjä seinä. Siksi luontoaiheet hallitsevat myös luontoaiheisten julisteiden ja laajempaa tunnettujen taiteilijoiden taideteosten kategoriaa.

Pikafaktaa: Länsimaisen lajityypin perustajana pidetään Joachim Patiniria (noin 1480–5. lokakuuta 1524), joka työskenteli Antwerpenissä. Albrecht Dürer kutsui häntä vuonna 1521 matkallaan pitämässään päiväkirjassa nimellä ”der gute Landschaftsmaler” – ensimmäinen tunnettu sanan Landschaft käyttö taiteellisessa merkityksessä. Kiinassa vastaava shan shui -lajityyppi (”vuori-vesi”) oli saavuttanut huippunsa Song-dynastian aikana vuosina 960–1279. Maisemasta tuli Alankomaissa oma markkinatuotteensa 1600-luvulla. Ranskan taideakatemian lajityyppihierarkiassa maisema sijoittui viidestä lajityypistä toiseksi alimmalle sijalle. Maisemamaalauksen huutokauppaennätys on J.M.W. Turnerin teoksella Rome, from Mount Aventine, joka myytiin Sotheby'silla Lontoossa 3. joulukuuta 2014 hintaan 30,3 miljoonaa puntaa. Ruotsissa suurinta osaa 1800-luvun maisemamaalauksesta hallinnoi Tukholmassa sijaitseva Nationalmuseum.

Maisemamaalauksen historia – kulissista pääaiheeksi

Ajatus siitä, että luonto voisi yksinään kannatella kuvaa, on Euroopassa suhteellisen nuori. Tie siihen kulkee kolmen selkeän vaiheen kautta: antiikin koristeellisten luontotilojen, flaamilaisen renessanssin panoraamakuvien ja Alankomaiden markkinoiden erikoistumisen.

Antiikki ja keskiaika – luonto kulissina

Roomalaisissa huviloissa oli seinämaalauksia, joissa kuvattiin puutarhoja, rannikkonäkymiä ja paimenten kohtauksia. Tunnetuimpia ovat Prima Portan Villa Liviasta peräisin olevat maalaukset. Nämä huonekoristeet olivat illusorisia luontotiloja pikemminkin kuin itsenäisiä teoksia – niiltä puuttuivat kehykset, signeeraus ja rajaus, jotka tekevät maalauksesta esineen. Keskiajalla luonto kutistui entisestään. Alttarikaappien kultatausta korvasi taivaan, ja maisema pelkistyi symbolisiksi puuryhmiksi ja tyylitellyiksi kukkuloiksi, jotka osoittivat tapahtumapaikan.

Patinir ja maailmankuva

Läpimurto tapahtui Antwerpenissä. Joachim Patinir kehitti noin vuosina 1515–1524 sen, mitä taidehistoriassa kutsutaan maailmankuvaksi, Weltlandschaft: korotetulta paikalta nähty panoraamanäkymä, jossa katse pyyhkäisee tasankojen, jokien, kalliomuodostelmien ja kaukaisten kaupunkien yli yhtenä yhtenäisenä maailmankuvana. Uskonnolliset hahmot ovat yhä mukana, mutta ne ovat silmiinpistävän pieniä ja toisinaan tuskin erottuvia. Patinirin paneelit olivat vaakasuuntaisia ja suhteellisen pieniä, ja tästä muodosta tuli myöhemmin lajityypin normi.

Teknisesti Patinir otti käyttöön väriskaalan, joka määritteli syvyyttä maisemamaalauksessa: etualalla ruskeaa ja lämmintä, keskialalla vihreää ja horisonttia kohti sinistä. Se on ilmaperspektiivin peruskaava, jota kuvittajat ja valokuvaajat käyttävät edelleen. Patinirin seuraajat Alankomaissa, heidän joukossaan Pieter Bruegel vanhempi, omaksuivat sekä panoraaman että väriasteikon.

Shan shui – Kiinan rinnakkainen perinne

Kun Eurooppa käsitteli luontoa yhä taustana, Kiinassa oli jo täysin kehittynyt maisemamaalauksen lajityyppi. Shan shui, kirjaimellisesti ”vuori-vesi-kuva”, maalattiin siveltimellä ja musteella silkille tai paperille, ja se nousi laajasti esiin 900- ja 1000-luvuilla. Fan Kuan (noin 960–noin 1030) loi Matkailijoita vuorten ja purojen keskellä -teoksellaan yhden perinteen ehdottomista pääteoksista: kyseessä on ripustuskuva, jossa valtava keskellä sijaitseva vuori hallitsee näkymää, etuala on tiheä ja usvaharsot sekä erottavat että yhdistävät kuvan eri alueita.

Ero eurooppalaiseen perinteeseen on ratkaiseva. Shan shui ei pyrkinyt kuvaamaan tiettyä paikkaa, vaan ilmentämään luonnon järjestystä – kosmista näkyä, jossa ihminen on pieni mutta ei merkityksetön. Tämä estetiikka saapui Eurooppaan kunnolla vasta 1800-luvulla japanilaisten puupiirrosten välityksellä, ja se leimaa yhä hillittyä ja ilmavaa kuvaperinnettä, joka näkyy japandi-julisteissa.

Hollannin kultakausi – lajityypistä tulee itsenäinen

Maisemamaalauksesta tuli 1600-luvulla Alankomaissa täysin itsenäinen lajityyppi. Syyt olivat käytännöllisiä. Alankomaiden tasavalta tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi Westfalenin rauhassa vuonna 1648, protestanttinen kirkko ei tilannut alttaritauluja, ja vauras porvaristo osti taidetta suoraan avoimilta markkinoilta. Maalarit erikoistuivat siksi siihen, mikä myi: näkymiin, rannikkokuviin, talvimaisemiin ja kaupunkisilhuetteihin, jotka sopivat tavalliseen olohuoneeseen.

Ruisdael ja alankomaalainen luonto

Jacob van Ruisdael (noin 1628–1682) on kultakauden vaikutusvaltaisin maisemamaalari. Hän työskenteli poikkeuksellisen laajalla alueella – vesiputoukset, talvimaisemat, rannikkokuvat, Haarlemin panoraamanäkymät valkaisukenttineen ja kirkontorneineen – ja antoi taivaalle hallitsevan aseman. Hänen sommitelmissaan pilvet peittävät usein kaksi kolmasosaa pinta-alasta, mistä tuli pohjoiseurooppalainen tunnuspiirre. Ruisdaelin topografisen uskottavuuden ja dramaattisen valonohjauksen yhdistelmä omaksuttiin myöhemmin sekä brittiläisten että pohjoismaisten maalarien keskuudessa.

Claude Lorrain ja arkadialainen ihanne

Roomassa kehittyi rinnakkain täysin toisenlainen perinne. Italiassa asunut ranskalainen Claude Lorrain (1604/05–1682) rakensi maisemansa rationaalisten sommitteluperiaatteiden varaan: etualalla tumma puu tai raunio repoussoir-elementtinä, keskialalla paimenia tai raamatullisia hahmoja ja avautuma kohti merta, joka kimmeltää aamu- tai ilta-auringossa. Lopputulosta kutsutaan arkadialaiseksi tai idylliseksi maisemaksi, ja se on pikemminkin ihannoitu Italia kuin dokumentoitu paikka.

Clauden sommittelusta tuli kahden vuosisadan ajan kestänyt malli. Englantilaiset maanomistajat rakennuttivat puistoja hänen kuviensa mukaan, ja J.M.W. Turner pyysi testamentissaan, että kaksi hänen omaa teostaan ripustettaisiin Clauden teosten viereen National Galleryssä. Se, että brittiläinen romantiikka saattoi kehittyä niin voimakkaaksi, johtui suurelta osin siitä, että Clauden kaava tarjosi lähtökohdan – ja jotakin, jota vastaan kapinoida.

Alalajit ja toistuvat aiheet

Maisemamaalaus ei ole yhtenäinen kategoria, vaan joukko alalajeja, joilla on erilaiset säännöt, asiakaskunta ja kuvakieli. Seinälle aihetta valitsevalle kolme tärkeintä ovat ylevä maisema, merimaalaus ja talvimaisema.

Ylevä maisema

Ylevä perustuu filosofi Edmund Burken vuonna 1757 tekemään erotteluun miellyttävän kauniin ja ylevän, joka musertaa, välillä. Maalauksessa se kääntyy rotkoiksi, lumivyöryiksi, myrskyiksi ja vuoristomassiiveiksi, joissa katsoja asetetaan alakynteen. Caspar David Friedrich ja William Turner ovat lajityypin kaksi napaa: Friedrich hiljainen ja metafyysinen, Turner väkivaltainen ja atmosfäärinen. Turnerin Rome, from Mount Aventine -teoksen huutokauppaennätys, 30,3 miljoonaa puntaa, kertoo jotain siitä, kuinka korkealle markkinat edelleen arvostavat tämäntyyppisiä kuvia; John Constablen vuonna 1824 valmistuneen The Lock -teoksen ennätys on 22,4 miljoonaa puntaa.

Merimaalaus ja rannikkomaalaus

Merimaalaus syntyi hollantilaisen merenkulun piirissä ja oli aluksi dokumentaarista – laivanvarustajat tilasivat kuvia aluksistaan. Lajityyppi kehittyi nopeasti kohti tunnelmatutkielmia, joissa vesi, usva ja valo ovat varsinainen aihe. Rannikkomaalaus on sen lempeämpi sukulainen ja aihe, joka menestyy nykyään parhaiten ruotsalaisissa kodeissa, osittain siksi, että horisontti tekee pienestä huoneesta avaramman. Pelkät meri- ja taivaisaiheet toimivat erityisen hyvin mustavalkoisissa julisteissa, joissa värien puuttuminen korostaa sävyasteikkoa.

Talvimaisema

Talvimaisema on pohjoiseurooppalainen erikoisuus, jonka juuret ovat Bruegelin vuonna 1565 valmistuneessa teoksessa Metsästäjät lumessa. Pieni jääkausi toi 1600-luvulla jäätyneet kanavat ja lumikuormaiset kylät, jotka tilaajat tunnistivat, ja lajityyppi sai Skandinaviassa uuden elämän 1800-luvulla. Teknisesti talvimaisema on vaativa, sillä lumi ei ole koskaan valkoista: se kantaa tilan koko värilämpötilaa matalan auringon lämmittävästä vaaleanpunaisesta syvänsiniseen varjossa.

”Maalaustaide on vain toinen sana tunteelle.” – John Constable, kirje John Fisherille, 1821

Tekniikka, sommittelu ja valo

Maiseman vakuuttavuus ei yleensä synny yksityiskohtien runsaudesta vaan syvyyden ja valon käsittelystä. Kaksi työkalukokonaisuutta toistuu läpi koko lajityypin historian.

Repoussoir, ilmaperspektiivi ja horisonttiviiva

Repoussoir on kuvan reunassa oleva tumma elementti – puu, kallio tai raunio – joka ohjaa katseen kuvan sisään. Ilmaperspektiivissä värit muuttuvat vaaleammiksi, sinisemmiksi ja vähemmän kontrastikkaiksi etäisyyden kasvaessa, koska ilmakehä hajottaa valoa. Patinir kodifioi periaatteen kolmeen värivyöhykkeeseen jo 1520-luvulla; Leonardo da Vinci kuvasi saman ilmiön muistiinpanoissaan samoihin aikoihin.

Horisonttiviivan sijoittelu ohjaa kuvan luonnetta enemmän kuin mikään muu valinta. Matala horisontti, kuten Ruisdaelilla, antaa taivaalle vallan ja luo avaruutta. Korkea horisontti litistää tilaa ja suuntaa huomion maanpinnan rakenteeseen. Täsmälleen keskellä oleva horisontti koetaan lähes aina staattiseksi, minkä vuoksi kaikki muut paitsi juuri levollisuutta tavoittelevat välttävät sitä käytännössä.

Ulkoilmamaalaus ja maalattu luonnos

1800-luvulle asti maisemia maalattiin ateljeessa luonnosten pohjalta. Kolme teknistä muutosta muutti tilanteen: metallinen öljymaalituubi patentoitiin vuonna 1841, kannettavat maalaustelineet halpenivat ja rautatie teki maaseudulle pääsyn mahdolliseksi päivässä. Ulkoilmamaalaus – teoksen viimeistely paikan päällä aiheen edessä – tuli mahdolliseksi laajassa mittakaavassa.

Seuraukset olivat muutakin kuin käytännöllisiä. Kun valo muuttuu työskentelyn aikana, maalarin on työskenneltävä nopeasti ja pelkistäen, mikä synnytti Barbizonin maalareilla ensimmäisenä näkyvän ja impressionismissa huipentuvan vapaamman siveltimenjäljen. Aiheeseen perehtyvä löytää jatkoa ajatukselle oppaastamme, joka käsittelee impressionismia.

1800-luku – Barbizon, Hudson River ja ulkoilmamaalaus

1800-luvulla maisemamaalaus nousi toiseksi alimmasta arvoluokasta taiteen kiistellyimmäksi ja myydyimmäksi lajityypiksi. Kaksi Atlantin eri puolilla toiminutta koulukuntaa vauhditti kehitystä.

Barbizonin koulukunta

Barbizonin koulukunta toimi suunnilleen vuosina 1830–1870, ja se sai nimensä Barbizonin kylästä Fontainebleaun metsän laidalla noin 60 kilometriä Pariisista etelään. Jean-Baptiste-Camille Corot saapui sinne keväällä 1829 maalaamaan ja palasi syksyllä 1830 sekä kesällä 1831 piirustuksia ja öljymaalauksia varten. Théodore Rousseau alkoi vuodesta 1833 lähtien oleskella siellä pitkiä ajanjaksoja ja nousi ryhmän luonnolliseksi johtajaksi. Piiriin kuuluivat myös Jean-François Millet ja Charles-François Daubigny.

Barbizonin maalarit torjuivat sekä akateemiset konventiot että Düsseldorfin romantiikan dramaattisuuden ja suosivat tunteettomia, läheltä nähtyjä kuvauksia tavallisesta luonnosta – metsän aukeasta, pölyisestä tiestä, vastavalossa seisovasta karjalaumasta. He ottivat vaikutteita 1600-luvun hollantilaisilta ja John Constablelta, jonka teoksia esiteltiin Pariisissa vuonna 1824. Koulukuntaa pidetään impressionismin suorana edeltäjänä.

Hudson River School

Yhdysvalloissa maisemasta tuli kansakunnan rakentamisen väline. Englannissa syntynyt ja vuonna 1818 siirtolaiseksi muuttanut Thomas Cole (1801–1848) matkusti vuonna 1825 Catskillvuorille ja maalasi luonnostensa pohjalta kolme kangasta. Ne olivat esillä 26. lokakuuta ja 4. marraskuuta 1825 välisenä aikana Colman's-kirjakaupan näyteikkunassa New Yorkissa, jossa kolme vaikutusvaltaista taiteilijaa huomasi ne ja Cole sai välittömästi tilauksia. Tästä kasvoi Hudson River School, joka toimi suunnilleen vuosina 1825–1875 ja teki Amerikan erämaasta itsenäisen kuvataiteen perinteen. Metropolitan Museum of Art ylläpitää yhtä koulukunnan tärkeimmistä kokoelmista.

1900-luku - maisema naturalismin jälkeen

Kun valokuvaus otti dokumentoinnin hoitaakseen, maisemamaalauksen tehtävänä ei enää ollut yhdennäköisyys. Lajityyppi säilyi silti, mutta aiheesta tuli keino eikä päämäärä: syy tutkia väriä, rakennetta ja näkemisen ehtoja.

Cézanne ja maiseman rakentuminen

Paul Cézanne maalasi Provencessa sijaitsevan Sainte-Victoire-vuoren arviolta noin kahdeksassakymmenessä maalauksessa ja akvarellissa 1880-luvulta kuolemaansa vuonna 1906 asti. Hän käsitteli maisemaa geometrian ja väripintojen ongelmana: sen sijaan että hän olisi piirtänyt syvyyttä viivoilla, hän rakensi tilan pienistä yhdensuuntaisista siveltimenvedoista, joiden värilämpötila vaihtelee. Lämpimät sävyt tulevat esiin, kylmät väistyvät taakse. Tämä menetelmä teki hänestä kubismin lähtökohdan ja on syy siihen, että häntä kutsutaan usein modernin taiteen isäksi.

Ekspressionismista nykyajan luontokuvaukseen

Ekspressionistit käänsivät ulkoisen ja sisäisen luonnon välisen suhteen päälaelleen. Der Blaue Reiter -ryhmässä niitystä tuli puhtaan värin kenttä, ja Egon Schielellä syksyiset, langanlaihat puunrungot muuttuivat kehonkieleksi. Samalla topografinen perinne jatkui hillittynä, lähes dokumentaarisena muotona taiteilijoilla, jotka työskentelivät kaikkein arkisimman maiseman parissa - pysäköintipaikan, moottoritien reunan tai omakotialueen takana olevan metsänreunan.

1960- ja 1970-luvuilla land art astui kokonaan ulos kankaalta ja teki itse maasta materiaalin, samalla kun maalaustaide sai rinnalleen maisemavalokuvan omana taidemuotonaan. Tämä haara näkyy selvästi hillityssä kuvakielessä, joka leimaa mustavalkoisia julisteita, joissa sommittelu ja horisonttiviiva toimivat aivan kuten 1600-luvun hollantilaisissa näkymissä, mutta valo tallennetaan maalaamisen sijaan.

Ruotsalainen ja pohjoismainen maisemamaalaus

Ruotsalainen maisemamaalaus on poikkeuksellisen hyvin dokumentoitu ja poikkeuksellisen rakastettu, mikä tekee siitä luontevan lähtökohdan sille, joka haluaa ripustaa pohjoismaista luontoa kotiinsa. Kehityksessä erottuu kolme vaihetta.

Düsseldorfin koulu ja Marcus Larson

Vuosina 1850–1865 Düsseldorfin taideakatemia houkutteli suuren määrän pohjoismaisia taiteilijoita. Tyyli oli yhä romanttinen, mutta suuntautui kohti kansallista ja omaleimaista ilmaisua. Vuonna 1825 syntynyt Simon Marcus Larson asui Düsseldorfissa vuosina 1852–1855 Andreas Achenbachin yksityisoppilaana ja hänestä tuli ruotsalaisen kansallisromantiikan dramaattisin maisemamaalari. Hänen teoksensa Vattenfall i Småland on Kansallismuseon kokoelmassa ja näyttää lajityypin ytimen: kuohuvaa vettä, vastavaloa ja luontoa, joka on katsojaa suurempi.

Edvard Bergh ja taideakatemian maisemamaalauksen koulu

Düsseldorfissa koulutettu Johan Edvard Bergh johti Tukholman taideakatemiaan vuonna 1858 perustettua maisemamaalauksen koulua ja nimitettiin siellä professoriksi vuonna 1867. 1860-luvulla hän kehitti realistisempaa maisemamaalausta, jossa kuvattiin rauhallista Keski-Ruotsin luontoa: järviä, lehtipuita ja iltapäivän valossa laiduntavia lehmiä. Berghin opetus muovasi kokonaisen sukupolven ja loi perustan 1800-luvun lopun ruotsalaiselle luonnonkuvaukselle, jota syvensivät myöhemmin muun muassa Bruno Liljefors ja Prins Eugen.

Naispuoliset pioneerit ja visionäärinen maisema

Noin vuosina 1890–1920 Ruotsissa kehittyi ilmaisullinen, lähes hengellinen maisemamaalaus, jossa luonnosta tuli sisäisten tilojen välittäjä. Pitkään tätä ajanjaksoa käsiteltiin lähes yksinomaan miespuolisten taiteilijoiden kautta. Tukholmassa sijaitsevassa Prins Eugens Waldemarsudde -museossa 4. maaliskuuta–20. elokuuta 2023 esillä ollut näyttely Kvinnliga pionjärer – Visionära landskap, jossa oli lähes 100 maalausta, nosti esiin neljä heistä: Ester Almqvistin, Anna Bobergin, Ellen Trotzigin ja Charlotte Wahlströmin. Yksi osasto oli omistettu teosofian merkitykselle aikakauden ruotsalaisessa maisemamaalauksessa – samalle hengelliselle suuntaukselle, joka muovasi Hilma af Klintin taidetta.

Waldemarsudde jatkaa luonnon kuvamaailman parissa: vuonna 2026 Gallerietissa esitetään Det blommande – Konst & botanik 14. maaliskuuta–13. syyskuuta. Kasviaiheisen taiteen haaraansa voi tutustua kasviaiheista taidetta käsittelevässä oppaassamme sekä ruotsalaisten taideteosten valikoimassa.

Maisemamaalaus kotiin – näin valitset aiheen

Maisema on genre, jonka kanssa on helpointa elää ja jonka muotoa on vaikeinta valita väärin. Lopputuloksen ratkaisevat kaksi kysymystä: missä horisontti sijaitsee silmien korkeuteen nähden ja sopiiko aiheen värilämpötila huoneen valoon.

Muoto ja horisontti

Vaakasuunta korostaa maiseman leveyttä ja toimii parhaiten sohvan, sängyn tai senkin yläpuolella, jolloin aihe voi seurata huonekalun linjaa. Pystysuunta sopii kapeisiin seinäosuuksiin ja porrashuoneisiin, mutta vaatii pystysuuntaisesti jäsennellyn aiheen – vesiputouksen, kallioseinämän tai puunrungon – muuten kuvassa on enimmäkseen taivasta. Käytännöllinen sääntö on ripustaa kuva niin, että sen horisontti on suunnilleen seisovan henkilön silmien korkeudella, noin 145–150 senttimetriä lattiasta, jolloin katse kohtaa kuvan syvyyden reunan sijaan.

Koon tulisi suhteutua alla olevaan huonekaluun. Kuvapinta-ala, joka vastaa noin kahta kolmasosaa sohvan leveydestä, vaikuttaa tasapainoiselta; hieman pienempiin aiheisiin sopii paremmin kahden tai kolmen kuvan ryhmä kuin yksittäinen kuva. 50x70 senttimetrin koossa useimmat maisema-aiheet saavat riittävästi tilaa ilman, että ne hallitsevat normaalikokoista olohuonetta.

Värilämpötila ja huoneen valo

Kylmän siniharmaan sävyinen maisema – sumu, talvi, pohjoinen rannikko – korostaa pohjoiseen avautuvan huoneen vaikutelmaa ja voi tehdä siitä viileän. Etelään avautuvassa huoneessa, jossa päivänvalo on lämmintä, sama aihe tasapainottaa huonetta. Vastaavasti okran, ruosteen ja kultaisen vastavalon sävyiset lämpimät aiheet piristävät pimeää huonetta, mutta voivat tuntua raskailta jo valmiiksi lämpimässä valossa. Yksinkertainen testi on pitää aihetta seinää vasten kolmeen eri aikaan päivästä ennen kehyksen valitsemista.

Vinkki: Jos huoneessa on korkea katto, katse suuntautuu automaattisesti ylöspäin, jolloin yksittäinen taulu päätyy helposti liian korkealle. Etsi sen sijaan huoneesta vaakalinja – ikkunankarmien yläreuna tai ovenkarmien linja – ja anna maiseman horisontin seurata sitä. Näin kuva liittyy arkkitehtuuriin sen sijaan, että se leijuisi irrallaan. Lue lisää katon korkeuden vaikutuksesta kokemukseen katedraaliefektiä käsittelevästä artikkelistamme.

Aikajana – lajityypin kehitys

Vuoden 1000 tienoilla kiinalainen shan shui -maalaus saavuttaa ensimmäisen huippukohtansa Fan Kuanin teoksella Resenärer bland berg och bäckar, joka maalattiin Song-dynastian aikana vuosina 960–1279. Vuonna 1521 Albrecht Dürer toteaa Alankomaista kirjoittamassaan matk päiväkirjassa, että Joachim Patinir on hyvä maisemamaalari; tämä on ensimmäinen tunnettu kerta, kun sanaa Landschaft käytetään taiteellisesta erityisalasta. Patinir kuolee 5. lokakuuta 1524. Vuonna 1565 Pieter Bruegel vanhempi maalaa teoksen Jägarna i snön ja vakiinnuttaa talvimaiseman omaksi aiheekseen.

1600-luvulla maisemasta tulee Alankomaissa itsenäinen markkinahyödyke, mitä vahvistaa tasavallan tunnustaminen Westfalenin rauhassa vuonna 1648; Jacob van Ruisdael ja Claude Lorrain, jotka molemmat kuolivat vuonna 1682, muotoilevat lajityypin kaksi päälinjaa – havainnoidun ja ihanteellistetun. Vuonna 1757 Edmund Burke julkaisee tutkielmansa ylevästä, mikä antaa romantiikan maisemamaalaukselle sen teoreettisen perustan.

Vuonna 1825 Thomas Cole matkustaa Catskillvuorille ja esittelee saman vuoden lokakuussa maalaukset, joista Hudson River School saa alkunsa. Vuodesta 1830 lähtien Barbizonin koulukunta kokoontuu Fontainebleaun metsän ympärille, ja vuonna 1841 metallinen öljymaalituubi patentoidaan, mikä tekee ulkoilmamaalauksesta käytännössä mahdollista. Vuonna 1858 Tukholman taideakatemiaan perustetaan maisemamaalauksen koulu, jonka johtava hahmo on Edvard Bergh; hänestä tulee professori vuonna 1867. Vuosina 1850–1865 Düsseldorf houkuttelee kokonaisen sukupolven pohjoismaisia maisemamaalareita, heidän joukossaan Marcus Larson, joka oleskelee siellä vuosina 1852–1855.

Vuonna 2014, 3. joulukuuta, Turnerin teos Rome, from Mount Aventine myytiin Sotheby'sillä Lontoossa 30,3 miljoonalla punnalla, ja se teki Britannian maisemamaalauksen ennätyksen. Vuonna 2023 Prins Eugens Waldemarsudde esittelee näyttelyn Kvinnliga pionjärer – Visionära landskap, jossa on lähes sata teosta, ja vuonna 2026 museo jatkaa näyttelyllä Det blommande – Konst & botanik 14. maaliskuuta ja 13. syyskuuta välisenä aikana.

Aiheeseen liittyvät taidesuuntaukset ja taiteilijat

Maisemamaalaus ylittää lähes kaikki aikakaudet, mikä tekee siitä hyvän johdatuksen taidehistoriaan. Romantiikka antoi lajityypille sen dramaattisuuden, ja ylevän maiseman tärkein hahmo esitellään Caspar David Friedrichiä käsittelevässä oppaassamme. Brittiläisen vastineen, valon ja meren maalarin, löydät William Turneria käsittelevästä oppaasta.

Pohjoismaista suuntausta käsitellään tarkemmin sivuilla kansallisromantiikasta ja Skagenin maalareista, jotka tekivät pohjoismaisesta valosta varsinaisen aiheensa. Ruotsalaisista maisemamaalareista Carl Fredrik Hillillä on erityisasema 1870-luvun pelkistettyjen ranskalaisten maisemiensa ansiosta. Jos haluat nähdä, miten maisema hajoaa puhtaaksi värivaikutelmaksi, seuraava askel on postimpressionismi. Täydellinen katsaus aikakausiin ja suuntauksiin löytyy taidehistorian pääoppaasta, ja kaikki tietosivut on koottu Tietopankkiin. Lajityypin lähimmällä naapurilla – merellä, aluksilla ja myrskyillä pääaiheina – on oma oppaansa merimaalausta käsittelevällä sivulla.

Jos haluat lukea lisää siitä, miten maisema-aiheet toimivat käytännössä, tutustu oppaisiin aiheista julisteet tunturimökissä, alpine chic sisustustyylinä ja Egon Schielen maisemamaalauksesta.

Usein kysyttyä maisemamaalauksesta

Maisemamaalaus on säilynyt viisi vuosisataa, koska se tekee jotain, mihin harvat muut genret pystyvät: se antaa seinälle syvyyttä. Jos haluat tuoda tämän vaikutelman kotiisi, löydät koko luontoaiheisten teostemme valikoiman luontoaiheisista julisteista ja ruotsalaisten mestareiden kuvamaailman ruotsalaisten taideteosten joukosta.

Lisätietoja genren alkuperästä löydät hakusanasta maisemamaalaus.