Dadaismi – taidesuuntauksen historia, Duchamp, Höch ja antitaiteen kapina

Dadaismi on modernismin historian provosoivin taidesuuntaus – tietoinen kapina logiikkaa, kauneutta ja porvarillisen taiteen koko arvopohjaa vastaan, ja se syntyi vastenmielisyydestä ensimmäisen maailmansodan mielettömiä joukkomurhia kohtaan. Kun joukko nuoria taiteilijoita ja sotapakolaisia kokoontui Cabaret Voltaireen Zürichissä talvella 1916, he eivät halunneet kauhistuttaa taidetta vaan räjäyttää sen. Dadaismi julisti, että jos sivilisaatio pystyi tuottamaan juoksuhautasodan, vakiintunut kulttuuri oli vararikon partaalla – ja taiteilijan tehtäväksi jäi pilkata, häiritä ja aloittaa alusta.

Vajaat kahdeksan vuotta, vuosien 1916 ja 1924 välillä, dadaismi levisi kuin kipinä Zürichistä Berliiniin, Kölniin, Hannoveriin, New Yorkiin ja Pariisiin. Liike keksi tai teki tunnetuiksi tekniikoita, jotka muovaavat kuvataidetta yhä nykyään: readymaden, fotomontaasin, äänirunouden ja sattuman taiteellisena menetelmänä. Ilman dadaismia surrealismi, poptaide ja suuri osa nykytaiteesta olisivat aivan erilaisia. Tällä sivulla käydään läpi liikkeen historiaa, sen tärkeimpiä taiteilijoita ja teoksia, sen tekniikoita ja pitkää perintöä – sekä näytetään, miten dadaismin graafinen ilmaisutapa elää yhä seinillämme.

Sisällysluettelo
↓ Mitä dadaismi on?
↓ Dadaismin historia – Zürichistä Pariisiin
↓ Dadaismin tärkeimmät taiteilijat ja teokset
↓ Tekniikka ja tyyli – readymade, kollaasi ja sattuma
↓ Dadaismin vaikutus ja perintö
↓ Dadaismi kodissa – käytännön sisustusopas
↓ Dadaismin aikajana
↓ Aiheeseen liittyvät taidesuuntaukset
↓ Usein kysyttyä dadaismista

Mitä dadaismi on?

Dadaismi, usein vain dadaksi kutsuttu, oli kansainvälinen taide- ja kirjallisuusliike, joka syntyi vuonna 1916 Zürichissä ja oli aktiivisimmillaan noin vuoteen 1924 saakka. Nimi dada tarkoittaa ranskaksi keinuhevosta, ja perimätiedon mukaan se valittiin sattumanvaraisesti sanakirjasta paperiveitsellä – valinta oli tarkoituksella mieletön, sillä liike kapinoi itse ajatusta vastaan, että taiteella pitäisi olla looginen merkitys. Dada oli ensimmäinen tietoinen niin sanotun antitaiteen ilmentymä: teoksia ei luotu kauniiksi, vaan kyseenalaistamaan, mitä taide oikeastaan on ja kuka siitä päättää.

Toisin kuin aiemmilla liikkeillä, dadaismilla ei ollut yhteistä tyyliä. Taiteilijoita ei yhdistänyt tekniikka tai kuvallinen ihanne, vaan asenne – raivoisa, ironinen halveksunta kulttuuria kohtaan, joka oli sallinut ensimmäisen maailmansodan. Dadaistit tekivät kollaaseja ja fotomontaaseja, loivat veistoksia arkiesineistä ja esittivät äänirunoutta, tanssia ja kaoottisia näyttämöesityksiä. Yhteistä oli provokaatio, huumori ja sattuma. Siksi dadaismia on vaikea tunnistaa ulkonäöstä, mutta sen asenteen tunnistaa helposti.

On myös hyvä ymmärtää, että dada oli yhtä lailla kirjallinen ja näyttämötaiteellinen liike kuin kuvataideliike. Cabaret Voltairessa luettiin nonsenssirunoja, esitettiin äänirunoutta ilman ymmärrettäviä sanoja ja tanssittiin kubistisissa naamioissa. Hugo Ballin kuuluisa ääniruno Karawane vuodelta 1916 koostui kokonaan keksityistä sanoista. Ball esitti sen kartonkiasuun pukeutuneena. Dadaisteille kuva, sana, ääni ja keho liittyivät yhdeksi järkeä uhmaavaksi kapinaksi – kokonaisvaltainen näkemys, joka tekee liikkeestä varhaisen performanssitaiteen edeltäjän.

Pikatiedot: Syntyi vuonna 1916 Zürichissä, Sveitsissä. Syntypaikka: Cabaret Voltaire, Spiegelgasse 1. Perustajiin kuuluivat muun muassa Hugo Ball, Emmy Hennings, Tristan Tzara, Marcel Janco, Jean Arp ja Sophie Taeuber-Arp. Nimi dada = ranskaksi keinuhevonen. Keskeiset kaupungit: Zürich, Berliini, Köln, Hannover, New York ja Pariisi. Avainteos: Marcel Duchampin Fountain (1917). Duchampin teoksen huutokauppaennätys: 11 360 067 USD teoksesta Belle Haleine, Eau de Voilette (Christie's Paris, 2009). Liike hajosi noin vuonna 1924 ja sulautui osittain surrealismiin.

Dadaismin historia – Zürichistä Pariisiin

Dadaismin historia kertoo, kuinka pieni maanpakolaistaiteilijoiden ryhmä muutti neutraalissa kaupungissa epätoivon maailmanlaajuiseksi kulttuurikapinaksi. Se sijoittuu keskelle ensimmäistä maailmansotaa, jolloin Sveitsistä tuli turvapaikka pasifisteille, karkureille ja taiteilijoille, jotka kieltäytyivät osallistumasta teolliseen tappamiseen.

Zürich 1916 – Cabaret Voltaire

5. helmikuuta 1916 kirjailija Hugo Ball ja laulaja Emmy Hennings avasivat pienen taiteilijakrouvin osoitteessa Spiegelgasse 1 Zürichissä ja antoivat sille nimeksi Cabaret Voltaire. Siellä vietettiin iltoja, joiden ohjelmassa oli musiikkia, tanssia, manifesteja, naamioita ja muun muassa Tristan Tzaran, Marcel Jancon, Richard Huelsenbeckin ja Jean Arpin esittämiä nonsenssirunoja. Siellä otettiin käyttöön sana dada, Ballin päiväkirjan mukaan vuoden 1916 tapaamisissa. Cabaret Voltairesta tuli liikkeen syntypaikka – ja ainoa paikka, jossa lähes kaikki dadaistit olivat koolla samaan aikaan ennen kuin he hajaantuivat ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa.

Ei ollut sattumaa, että dadaismi syntyi Zürichissä. Puolueeton Sveitsi veti sodan aikana puoleensa taiteilijoita, pasifisteja ja karkureita kaikkialta Euroopasta, ja tuohon aikaan samassa kaupungissa asui myös venäläinen vallankumouksellinen Lenin – anekdootin mukaan vain muutaman talon päässä samalla Spiegelgassella. Vastakohta on kuvaava: Lenin suunnitteli poliittista vallankumousta, dadaistit kulttuurivallankumousta. Cabaret Voltaire suljettiin jo kesällä 1916 vain muutaman kuukauden toiminnan jälkeen, mutta liike oli siihen mennessä jo juurtunut, ja Tzara jatkoi sen edistämistä aikakauslehdessä Dada, jonka ensimmäinen numero ilmestyi samana vuonna.

Berliini – kun dadaismista tuli poliittista

Sodan päätyttyä vuonna 1918 dadaismi levisi romahduksen partaalla olevaan Saksaan. Berliinin dadaismi oli liikkeen poliittisesti aggressiivisin suuntaus. Raoul Hausmannin, Hannah Höchin, George Groszin ja John Heartfieldin kaltaiset taiteilijat käyttivät fotomontaaseja aseena Weimarin tasavallan militarismia ja porvarillisuutta vastaan. Siellä dadaismi muuttui Zürichin leikkisästä järjettömyydestä purevaksi yhteiskuntakritiikiksi. Zürichistä liikkeen mukanaan tuonut Richard Huelsenbeck kirjoitti vuonna 1918 oman Berliinin manifestinsa, jossa hän vaati taidetta, joka olisi keskellä todellisuutta – ei sen yläpuolella.

New York, Hannover ja Pariisi – leviäminen ja hajoaminen

Samaan aikaan New Yorkissa oli jo syntynyt dadaistinen liike Marcel Duchampin, Man Rayn ja Francis Picabian ympärille. He julkaisivat vuodesta 1917 alkaen provokatiivista aikakauslehteä 391. Hannoverissa Kurt Schwitters kehitti yksin oman dadaismin muotonsa, Merzin, hylätyistä romuista ja lipuista. Vuoden 1920 tienoilla liikkeen painopiste siirtyi Pariisiin, jonne Tristan Tzara saapui sankarina. Pariisissa jännitteet kuitenkin hajottivat liikkeen: André Breton halusi antaa dadaismille suunnan ja ohjelman, kun taas Tzara vaati, että sen tuli pysyä merkityksettömänä. Kun Breton julkaisi surrealistisen manifestinsa vuonna 1924, dadaismi järjestäytyneenä liikkeenä oli käytännössä ohi – mutta sen menetelmät elivät edelleen.

Dadaismin tärkeimmät taiteilijat ja teokset

Koska dadaismilla ei ollut yhteistä tyyliä, liike tunnistetaan parhaiten sen taiteilijoista ja heidän uraauurtavista yksittäisistä teoksistaan. Tässä ovat henkilöt ja teokset, jotka muuttivat taidehistoriaa eniten.

Marcel Duchamp ja readymade

Marcel Duchamp (1887–1968) on dadaismin vaikutusvaltaisin hahmo. Vuonna 1917 hän osti posliinisen pisuaarin rautakaupasta Fifth Avenuella New Yorkissa, käänsi sen ylösalaisin, allekirjoitti sen keksityllä nimellä R. Mutt ja jätti sen Society of Independent Artistsin näyttelyyn nimellä Fountain. Tuomaristo kieltäytyi asettamasta sitä näytteille. Yhdellä arkisella esineellä Duchamp esitti modernin taiteen radikaaleimman kysymyksen: riittääkö, että taiteilija osoittaa esinettä ja kutsuu sitä taiteeksi? Fountain luetaan nykyään yhdeksi 1900-luvun tärkeimmistä taideteoksista. Duchampin huutokauppaennätys tehtiin vuonna 2009, kun yhdessä Man Rayn kanssa luotu ja aiemmin Yves Saint Laurentin omistama hajuvesiteos Belle Haleine, Eau de Voilette myytiin Christie'sillä Pariisissa 11 360 067 Yhdysvaltain dollarilla.

”Dada ei tarkoita mitään.” – Tristan Tzara, Dadan manifestista (1918)

Hannah Höch ja fotomontaasi

Hannah Höch (1889–1978) oli yksi harvoista naisista, joilla oli näkyvä rooli Berliinin dadaismissa, ja fotomontaasin uranuurtaja – tekniikassa kuvia leikataan irti sanomalehdistä ja joukkotiedotusvälineistä ja kootaan uudelleen. Hänen tunnetuin teoksensa, jonka pitkä nimi on Viilto keittiöveitsellä Weimarin tasavallan viimeisen Weimar-olut-kulttuurikauden halki (1919), on vilkas sommitelma, jossa Saksan hallituksen, armeijan ja koneiden kuvat asetetaan vastakkain purevassa poliittisessa satiirissa. Höch käytti saksia taiteellisena työkaluna ja osoitti, että arjen painetun kuvavirran kuvat voivat muuttua latautuneeksi taiteeksi.

Kurt Schwitters ja Merz

Kurt Schwitters (1887–1948) loi Hannoverissa aivan oman yhden miehen liikkeensä, jota hän kutsui Merziksi – sana oli leikattu Commerzbankin mainoksesta. Vuodesta 1918 lähtien hän rakensi kollaaseja ja installaatioita raitiovaunulipuista, sanomalehtien jäänteistä, langoista ja muista kadulta löytämistään hylätyistä materiaaleista. ”Uusia asioita on luotava sirpaleista”, hän sanoi. Hänen suuri installaationsa Merzbau täytti koko hänen talonsa Hannoverissa geometrisilla rakennelmilla, ja sitä pidetään sekä installaatiotaiteen että nykytaiteen tilallisten teosten edeltäjänä.

Jean Arp ja Sophie Taeuber-Arp

Jean (Hans) Arp (1886–1966) ja Sophie Taeuber-Arp (1889–1943) edustivat dadaismin abstraktia ja leikkisää puolta. Jean Arp antoi paperinpalojen pudota sattumanvaraisesti alustalle ja liimasi ne paikoilleen siihen, mihin ne osuivat – tämä oli varhainen esimerkki sattuman käytöstä taiteellisena menetelmänä. Sophie Taeuber-Arp työskenteli selkeiden geometristen muotojen, tekstiilien ja tanssin parissa ja oli yksi liikkeen varmamuotoisimmista abstrakteista taiteilijoista. Hänen merkityksensä on tunnustettu ajan myötä yhä laajemmin: vuodesta 1995 lähtien hänen muotokuvansa on ollut Sveitsin 50 frangin setelissä, mikä tekee hänestä yhden harvoista dadaisteista, joiden muotokieli tavoittaa päivittäin miljoonia ihmisiä.

Tekniikka ja tyyli – readymade, kollaasi ja sattuma

Dadaismi uudisti taidetta uusien maalaustapojen sijaan uusilla luomistavoilla. Kolme keksintöä erottuu joukosta, ja taiteilijat ympäri maailmaa käyttävät niitä yhä. Jo vuonna 1913 Duchamp oli kiinnittänyt Polkupyörän pyörän jakkaralle – ensimmäisen readymade-teoksen – ja liikkeen tekninen uudistusmielisyys pohjautuu vahvasti juuri tähän vuosilukuun.

Readymade – arkiesine taiteena

Readymade on massatuotettu arkiesine, jonka taiteilija valitsee, mahdollisesti signeeraa tai asettaa uuteen ympäristöön ja julistaa näin taiteeksi. Duchampin pullokuivain, lumilapio ja pisuaari ovat tunnetuimpia esimerkkejä. Ajatus oli vallankumouksellinen, koska se siirsi taiteen painopisteen käsityöstä – tekemisestä – valintaan ja ajatukseen – päättämiseen. Käsitetaide ja suuri osa nykytaiteesta jatkavat suoraan tätä mullistusta.

Valokuvamontaasi ja kollaasi

Valokuvamontaasissa, jota berliiniläiset dadaistit Hannah Höch ja Raoul Hausmann kehittivät vuosina 1918–1919, valokuvia ja painotuotteita leikataan palasiksi ja yhdistellään uusiksi, usein absurdeiksi tai poliittisiksi kuviksi. Tekniikka sopi täydellisesti dadaismin aikaan: siinä joukkoviestimien omaa kuvakieltä käytettiin niitä vastaan. Kollaasi, jossa paperista, lipuista ja tekstinpalasista rakennetaan kokonaisuus, muodostui liikkeen tunnusomaiseksi menetelmäksi ja oli suora edeltäjä graafiselle suunnittelulle ja sekatekniikalle, joita näemme nykyään kaikkialla.

Sattuma menetelmänä

Dadaistit luottivat tietoisesti sattumaan sivuuttaakseen taiteilijan tahdon ja maun. Tristan Tzara kuvaili, miten runon voi kirjoittaa leikkaamalla sanat sanomalehtiartikkelista, ravistamalla niitä pussissa ja poimimalla ne yksi kerrallaan. Muita esimerkkejä ovat Jean Arpin sattumanvaraisesti putoavat paperinpalat ja Duchampin mittatikut, jotka putosivat ja jähmettyivät uusiin muotoihin. Luovuttamalla hallinnan sattumalle dadaistit kyseenalaistivat koko ajatuksen taiteellisesta neroudesta – ja avasivat oven, josta surrealistit astuisivat pian sisään automaattikirjoituksensa kanssa.

Dadaismin vaikutus ja perintö

Vaikka dadaismi järjestäytyneenä liikkeenä oli ohi vuoden 1924 tienoilla, sen menetelmistä ja asenteesta tuli yksi 1900-luvun taiteen vaikutusvaltaisimmista voimista. Surrealismi kasvoi suoraan dadaismista, kun André Breton julkaisi surrealistisen manifestinsa vuonna 1924 ja vei eteenpäin sattuman, unet ja alitajunnan ajatuksia. Toisen maailmansodan jälkeen poptaide omaksui readymaden ja joukkoviestimien kuvat, ja 1960- ja 70-lukujen käsitetaide rakensi koko ajatuksensa Duchampin periaatteelle, jonka mukaan ajatus menee käsityötaidon edelle.

Näiden aikakausien välissä syntyi 1950-luvulla yhdysvaltalainen suuntaus, jota kriitikot kutsuivat neodadaksi. Robert Rauschenbergin ja Jasper Johnsin kaltaiset taiteilijat käyttivät löydettyjä esineitä, painettuja kuvia ja arkielämän roskia tavalla, joka toi suoraan mieleen Schwittersin kollaasit ja Duchampin readymadet. Rauschenbergin niin sanotut yhdistelmäteokset, joissa maalaus yhdistyy kolmiulotteisiin esineisiin, eivät olisi voineet syntyä ilman dadaa. Sieltä oli lyhyt matka Andy Warholiin ja muihin poptaiteilijoihin, jotka nostivat joukkotiedotusvälineiden kuvat korkeataiteeksi – sama provokaatio, jonka Duchamp oli aloittanut neljäkymmentä vuotta aiemmin, mutta nyt pisuaarin sijaan keittotölkeillä ja julkkismuotokuvilla. Dadaismin lyhyt elämä onkin jyrkässä ristiriidassa sen pitkän jälkivaikutuksen kanssa: tuskin kahdeksan aktiivista vuotta, joiden vaikutus näkyy kuvataiteessa yhä yli vuosisata myöhemmin.

Myös Ruotsissa dadaismin jäljet ovat selviä, ennen kaikkea Tukholman Moderna Museetin ansiosta. Museon ensimmäinen johtaja Pontus Hultén (1924–2006) oli yksi Euroopan merkittävimmistä Marcel Duchampin puolestapuhujista. Vuoden 1961 legendaarista ”Rörelse i konsten” -näyttelyä varten Hultén kokosi kymmenen Duchampin teosta, joista neljä oli vuosina 1960 ja 1961 tehtyjä rekonstruktioita. Hultén testamenttasi myöhemmin taidekokoelmansa, kirjakokoelmansa ja arkistonsa Moderna Museetille, mikä on tehnyt museosta yhden Pohjoismaiden keskeisistä paikoista, joissa voi ymmärtää dadaismin ja Duchampin merkitystä. Kiinnostuksen jatkumisesta kertoo se, että MoMA ja Philadelphian taidemuseo avaavat 16. huhtikuuta 2026 Yhdysvaltojen ensimmäisen suuren Duchamp-retrospektiivin puoleen vuosisataan. Näyttely jatkaa sen jälkeen Pariisiin.

Dadaismi kotona – käytännön sisustusopas

Dadaismin graafinen perintö – selkeät geometriset muodot, kollaasimaisuus, mustavalkoinen fotomontaasityyli ja leikkisä typografia – sopii yllättävän hyvin moderneihin pohjoismaisiin tiloihin. Dadan henkeen pääsemiseksi ei tarvitse panna hyllylle pisuaaria; riittää, että valitset graafisia aiheita, jotka uskaltavat rikkoa odotuksia. Klassinen 50×70 cm:n juliste on usein hyvä lähtökohta, sillä se luo selkeän katseenvangitsijan ottamatta huonetta haltuun.

Näin valitset dadaismista inspiroitunutta taidetta

Etsi kolme ominaisuutta, jotka tavoittavat dadaismin hengen: graafisuus (vahvat kontrastit, selkeät muodot), kollaasi (kuvat ja teksti kohtaavat odottamattomilla tavoilla) ja leikkisyys (aiheet, joissa on huumoria tai ajatuksia herättävä ristiriita). Mustavalkoiset fotomontaasit ja abstraktit geometriset sommitelmat ovat lähimpänä Arpia, Taeuber-Arpia ja Höchiä. Jos haluat liikkeen energiaa ilman sen kaaosta, valitse yksi vahva graafinen juliste monen pienen sijaan – dadaismissa oli kyse kaavojen rikkomisesta, ei jokaisen tyhjän pinnan täyttämisestä.

Huone huoneelta

Työhuoneessa tai kotitoimistossa graafinen tai typografinen juliste tuo tilaan energiaa ja viestii luovuudesta. Eteisessä mustavalkoinen kollaasiteos toimii itsenäisenä kannanottona heti oven vieressä. Olohuoneessa voit yhdistää abstraktin geometrisen julisteen rauhallisempiin luontoaiheisiin ja luoda jännitettä ilman sekasortoa. Tutustu graafisiin julisteisiimme, abstrakteihin julisteisiimme ja mustavalkoisiin julisteisiimme, joiden aiheet jatkavat dadaismin muotokieltä, tai selaa retro- ja vintagejulisteita sekä pop-taidejulisteita, jotka ovat perineet liikkeen ironian.

Vinkki: Dadaismi rakasti odotetun ja odottamattoman yhteentörmäystä. Ripusta tiukan graafinen juliste yksinkertaisiin mustiin kehyksiin pehmeän kasviaiheisen kuvan viereen – järjestyksen ja kaaoksen välinen kontrasti on juuri sitä jännitettä, jota dadaistit tavoittelivat. Lue lisää abstraktien julisteiden oppaastamme.

Dadaismin aikajana

1913 – Marcel Duchamp kiinnittää Polkupyöränpyörän jakkaraan Pariisissa: ensimmäinen ready-made-teos.
1916 – Cabaret Voltaire avataan 5. helmikuuta osoitteessa Spiegelgasse 1 Zürichissä; sana dada valitaan liikkeen nimeksi.
1917 – Duchamp esittää Fountain-teoksen New Yorkissa; Francis Picabia perustaa 391-lehden.
1918 – Tristan Tzara kirjoittaa Dadan manifestin; Kurt Schwitters alkaa kehittää Merziä Hannoverissa; sota päättyy ja dada leviää Saksassa.
1919 – Hannah Höch luo uraauurtavan fotomontaasinsa Leikkaus keittiöveitsellä Berliinissä.
1920 – Berliinissä järjestetään ensimmäiset kansainväliset dada-messut; liike saavuttaa poliittisen huippunsa.
1922 – Painopiste siirtyy Pariisiin, jossa dada alkaa hajota sisältäpäin.
1924 – André Breton julkaisee surrealistisen manifestin; dadaismi järjestäytyneenä liikkeenä päättyy.
1961 – Pontus Hultén esittelee kymmenen Duchampin teosta Tukholman Moderna Museetin näyttelyssä ”Liikettä taiteessa”.
2009 – Duchampin Belle Haleine myydään 11 360 067 dollarilla, mikä on taiteilijan teosten huutokauppaennätys.
2026 – MoMA ja Philadelphian taidemuseo avaavat 16. huhtikuuta Yhdysvaltojen ensimmäisen suuren Duchamp-retrospektiivin puoleen vuosisataan.

Aiheeseen liittyvät taidesuuntaukset

Dadaismi on keskellä modernismin avantgardististen liikkeiden verkostoa. Se syntyi samasta sotaväsymyksestä, joka synnytti ekspressionismin, ja jakoi provokatiivisen energiansa futurismin kanssa. Dadaistit lainasivat kollaasitekniikan osittain kubismilta, kun taas Arpin ja Taeuber-Arpin ympärille muodostunut abstrakti haara liittyy abstraktiin taiteeseen. Myöhemmin dadaismi johti suoraan surrealismiin ja myöhemmin readymaden kautta poptaiteeseen. Jos haluat nähdä, miten kaikki nämä liikkeet liittyvät toisiinsa laajemmassa yhteydessä, tutustu kattavaan tietopankkiimme ja taidehistorian aikakausia käsittelevään katsaukseemme. Lisätietoa löydät myös lähteistä Wikipedia, Tate ja Moderna Museet. Dadaismin kiinnostus lapsenomaisiin ja harjoittelemattomiin ilmaisutapoihin nousi uudelleen esiin sodan jälkeen Cobra-liikkeessä, joka kokosi vuonna 1948 yhteen tanskalaisia, belgialaisia ja hollantilaisia taiteilijoita samankaltaisen kapinallisen ilmaisukielen ympärille. Berliinin dadaisti George Groszista tuli vuoden 1920 jälkeen yksi uuden asiallisuuden keskeisistä hahmoista. Se oli dadaismin kylmän realistinen seuraaja Weimarin tasavallassa. Duchampin readymadet toimivat myös 1960-luvulla käsitetaiteen lähtökohtana: teoksen taustalla oleva idea korvasi esineen, ja keskeisiä taiteilijoita olivat Sol LeWitt ja Joseph Kosuth.

Usein kysyttyjä kysymyksiä dadaismista

Dadaismi opettaa meille, ettei taiteen tarvitse olla kaunista ollakseen merkityksellistä – se voi olla kysymys, vitsi tai kapina. Jos haluat tuoda liikkeen graafista energiaa ja leikkisää rohkeutta omaan kotiisi, aloita graafisista julisteistamme ja abstrakteista julisteistamme. Lue lisää inspiraatiota graafiseen seinätaiteeseen oppaistamme: oppaastamme minimalistisiin julisteisiin, Bauhaus-oppaastamme ja valokuvataideoppaastamme.