1. marraskuuta 2026 näyttely Projet pour une révolution sulkeutuu Fondation Vasarelyssä Aix-en-Provencessa, ja samalla päättyy juhla, jolla vietetään Victor Vasarelyn oman rakennuksen 50-vuotispäivää. Jos harkitset julistetta, jonka pinta näyttää liikkuvan, nyt on hyvä tilaisuus ymmärtää, miksi juuri Vasarely halusi siirtää taiteen pois kehyksistä ja kaupunkiin. Hänen geometrisista kuvistaan on tullut op-taiteen tunnetuimpia aiheita, ja ne toimivat kodeissa samasta syystä kuin Caracasin yliopistorakennuksissa: silmä ei saa niistä rauhaa.
Pikatiedot: Näyttely Projet pour une révolution. Vasarely et l'architecture on esillä 12. kesäkuuta–1. marraskuuta 2026 Fondation Vasarelyssä Aix-en-Provencessa. Se järjestetään yhteistyössä Centre Pompidoun kanssa, ja sen kuraattoreina toimivat Michel Gauthier ja Stéphanie Quantin-Biancalani. Rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1976, joten vuosi 2026 on sen juhlavuosi. Victor Vasarely syntyi Pécsissä 9. huhtikuuta 1906 ja kuoli Pariisissa 15. maaliskuuta 1997.
Seepra 1937: kuva, jota kutsutaan op-taiteen ensimmäiseksi
Vasarely ei aloittanut optisena taiteilijana. Hän oli kotoisin Unkarin Pécsistä, opiskeli ensin lääketiedettä ja vaihtoi sitten alaa. Noin vuosina 1928–1929 hän kirjoittautui Sándor Bortnyikin yksityiseen Műhely-kouluun Budapestissa. Koulua kuvataan usein unkarilaiseksi Bauhaus-ajattelun haaraksi. Siellä hän oppi näkemään graafisen muodon kielenä: viiva, väripinta, rytmi ja kontrasti olivat työkaluja, eivät koristeita. Koulu pysyi avoinna vuoteen 1938 asti, ja sen vaikutus seurasi häntä läpi koko uran.
Jo vuonna 1937 hän maalasi Seepra-teoksen, jossa kaksi mustavalkoista eläintä sulautuu raidoiltaan yhdeksi aaltoilevaksi pinnaksi. Jotkut tutkijat pitävät teosta yhtenä op-taiteen varhaisimmista esimerkeistä, yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin tyyli sai nimensä. Kiinnostavaa on, ettei yksittäistä seepraa pysty erottamaan: silmä yrittää järjestää raidat kahdeksi ruumiiksi, epäonnistuu ja joutuu yhä uudelleen arvioimaan näkemäänsä. Juuri tämä mekanismi saa Vasarely-julisteen elämään huoneessa silloinkin, kun kukaan ei katso sitä suoraan.
Sodan jälkeen hän jatkoi saman idean hiomista. Kun ihmishahmo korvattiin ruutujen, ympyröiden ja vinoneliöiden järjestelmällä, koko kuvapinta saattoi sykkiä, pullistua ja supistua ilman, että yksikään viiva kaartui vahingossa. Jokaisella kentällä oli matemaattinen logiikka, ja jokainen siirtymä oli harkittu. Tämän tarkkuuden ansiosta hänen teoksiaan kestää katsella pitkään, ja ne sopivat hyvin toisinnettaviksi: hyvässä painatuksessa ei katoa mitään, sillä kaikki perustuu jo valmiiksi tarkkoihin reunoihin ja puhtaisiin väripintoihin.
Jos haluat ymmärtää, miten Vasarelyn mustavalkoinen peruskieli liittyy hänet muovanneeseen kouluun, oppaamme Bauhausista ja taidekoulun koko historiasta täydentää tätä hyvin. Siinä näkyy sama ajatus: muodon ja toiminnan tulee kohdata ja taide kuuluu arkeen eikä lasin taakse.
Espace-ryhmä ja Caracas 1954: kun taide poistui kankaalta
Toisen maailmansodan jälkeen Vasarelyn kiinnostus arkkitehtuuriin kasvoi. 1950-luvun alussa hän liittyi Espace-ryhmään, jonka perustivat André Bloc ja Félix Del Marle ja jonka tavoitteena oli taiteiden synteesi: maalarien, kuvanveistäjien ja arkkitehtien oli määrä työskennellä yhdessä erillään työskentelyn sijaan. Vuonna 1954 ryhmä järjesti näyttelyn Biotissa, ja samana vuonna Vasarely toteutti ensimmäiset niin sanotut arkkitehtoniset integraationsa Caracasissa, jossa hänen värikkäitä geometrisia muotojaan otettiin osaksi yliopistokaupungin rakennuksia.
Siitä alkoi elämänmittainen projekti. Vasarely haaveili taiteesta, joka kuuluisi kaikille ja jota olisi kortteleissa, porraskäytävissä ja aukioilla. Kunnianhimoisin ehdotus, Cité polychrome du bonheur, monivärinen onnenkaupunki, ei koskaan toteutunut. Mutta ajatus elää edelleen jokaisessa painetussa kuvassa, joka tuo geometrian museosalista olohuoneeseen. Aix’n juhlavuosinäyttely käsittelee juuri tätä: sitä, kuinka taiteilija yritti muuttaa visuaalisen ilmaisunsa rakennetuksi ympäristöksi ja kuinka hänen kuviaan voi lukea ehdotuksina toisenlaisesta tavasta asua.
”Vasarely ei halunnut ripustaa taidetta seinälle – hän halusi, että seinästä itsestään tulisi taidetta, ja kun se ei onnistunut, kuva sai kelvata.”
Gordes 1970 ja Aix 1976: taiteilija, joka rakensi oman museonsa
Vasarelyn ensimmäinen oma museo avattiin 5. kesäkuuta 1970 renessanssipalatsissa Gordesissa Provencessa, ja se oli avoinna vuoteen 1996 asti. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1976, vihittiin käyttöön Fondation Vasarely Aix-en-Provencessa. Rakennusta hän itse kutsui nimellä Centre architectonique. Pompidou-keskuksen lehdistöaineistossa sitä kuvaillaan yhdeksi harvoista taiteilijan jälkeensä jättämistä arkkitehtonisista teoksista, ja sitä kutsutaan ”optis-kinettisen taiteen Sikstuksen kappeliksi”. Se on suuri ilmaus, mutta tavoittaa kunnianhimon: rakennus ei ole teosten kehys, vaan teos itsessään.
Samana vuonna, 1976, hänen synnyinkaupunkiinsa Pécsiin perustettiin Vasarely-museo. Vuonna 1987 seurasi museo Budapestin Zichyn palatsiin; siellä oli esillä yli neljäsataa teosta. Se, että hänen mukaansa on nimetty kolme museota kolmessa maassa, kertoo jotain siitä, miten keskeiseksi hän nousi unkarilaiselle ja ranskalaiselle modernismille. Jos haluat seurata Vasarelyn maailman ja muiden valoa, liikettä ja väriä käsitelleiden taiteilijoiden välisiä yhteyksiä, lue oppaamme Julio Le Parcista Tate Modernissa. Hän oli yksi niistä taiteilijoista, jotka jakoivat Vasarelyn kiinnostuksen kineettiseen taiteeseen.
Lisää Aix’n näyttelystä ja Vasarelyn arkkitehtonisista ajatuksista löytyy Centre Pompidoun näyttelyn lehdistömateriaalista.
The Responsive Eye vuonna 1965 ja Salyut 7 vuonna 1982: op-taiteen läpimurto ja matka avaruuteen
Vuonna 1965 Vasarely osallistui William C. Seitzin kuratoimaan The Responsive Eye -näyttelyyn New Yorkin Museum of Modern Artissa. Se merkitsi op-taiteen kansainvälistä läpimurtoa, ja teokset levisivät nopeasti muotiin, mainontaan ja sisustukseen. Sen jälkeinen kehitys selittää ehkä parhaiten, miksi Vasarelyn teokset toimivat yhä painettuina taideteoksina: hän oli yksi ensimmäisistä suurista taiteilijoista, jotka työskentelivät tietoisesti samasta kuvasta tehtyjen useiden vedosten parissa. Serigrafia, jossa väri painetaan kankaan läpi kerros kerrokselta, sopi hänen geometriaansa kuin valettu.
Vuonna 1982 astronautti Jean-Loup Chrétien otti mukaansa avaruusasemalle Salyut 7 154 erityisesti valmistettua serigrafiaa. Ne myytiin myöhemmin Unescon hyväksi. On vaikea löytää hienompaa osoitusta ajatukselle, että taiteen pitää voida matkustaa, tulla jaetuksi ja päätyä seinälle minne tahansa. Kotonasi oleva paperiarkille painettu teos ei siis ole Vasarelyn halpaversio, vaan muoto, jonka hän itsekin omaksui.
Millaisiin huoneisiin optinen juliste sopii
Optinen taide on kotona erityinen haaste, sillä kuva vaikuttaa aktiivisesti silmään. Jos ripustat suuren, voimakkaasti kontrastisen, Vasarelyn inspiroiman julisteen sohvan vastapäätä, television viereen, se voi väsyttää enemmän kuin rikastuttaa. Visuaalista rasitusta koskeva tutkimus, jota käsittelimme silmiä väsyttäviä kuvioita käsittelevässä oppaassa, osoittaa, että tiheät, toistuvat kontrastit voivat aiheuttaa joillekin katsojille epämukavuutta. Se ei ole syy välttää op-taidetta, mutta se on syy valita paikka huolellisesti.
Eteinen, portaikko, työhuone ja kahden oven välinen tila ovat paikkoja, joissa katse kulkee nopeasti ja kuvan liike toimii yksityiskohtana eikä rasitteena. Olohuoneessa Vasarely-juliste toimii parhaiten yksinään rauhallisella seinäpinnalla, jossa sen ympärillä on runsaasti tilaa, eikä monia aiheita sisältävän tauluseinän vieressä. Makuuhuoneeseen sopii paremmin pehmeämpi geometria ja lähekkäiset värit kuin terävä mustavalkoinen kontrasti.
Vinkki: Kokeile optista julistetta pitämällä sitä haluamassasi paikassa kaksi päivää ennen päätöksentekoa. Kulje sen ohi eri valaistuksissa, keittiön puolelta ja sohvalta käsin. Jos se tuntuu vielä toisen päivän jälkeenkin eloisalta mutta ei häiritsevältä, olet löytänyt sille oikean paikan.
Mustavalkoista, värejä vai puhdasta geometriaa: näin valitset Vasarelyn inspiroiman julisteen
Vasarelyn taide voidaan jakaa kolmeen painetuksi taiteeksi sopivaan suuntaukseen. Ensimmäinen on mustavalkoinen: seeprat, ruudukot ja raidat, joissa kontrasti tekee kaiken työn. Meiltä löydät niitä mustavalkoisina julisteina, joissa grafiikka pääsee oikeuksiinsa ilman värejä. Toinen suuntaus ovat värikkäät geometriset sommitelmat, joissa pienet sävyerot saavat pinnat pullistumaan tai vetäytymään. Kolmas on puhtaat muototutkielmat: ympyrät ja neliöt, joiden koko vaihtelee ja jotka näyttävät liikkuvan.
Jos haluat tutustua painetun taiteen koko geometriseen kenttään, graafiset julisteet ovat luonteva lähtökohta. Jos taas pidät muotokielen yhdistämisestä väripintoihin, tutustu abstraktien julisteiden kokoelmaamme. Ne, jotka haluavat seurata jälkiä takaisin Vasarelyn muovanneeseen koulukuntaan, löytävät sopivan kuvan Bauhaus-julisteistamme.
Useimpiin koteihin sopii parhaiten 50x70 senttimetrin koko. Se on riittävän suuri, jotta geometria vaikuttaa myös etäältä, mutta ei niin suuri, että liike hallitsisi huonetta. Eteiseen ja portaikkoon kannattaa harkita kokoa 70x100. Ohut musta puukehys rajaa kuvan terävästi, kun taas valkoinen paspartuuri vaimentaa vaikutelmaa ja sopii paremmin makuuhuoneeseen. Vältä leveitä, koristeellisia kehyksiä: Vasarely suosi puhtaita reunoja.
Jos haluat rakentaa siitä laajemman kokonaisuuden, voit yhdistää Vasarelyn inspiroiman julisteen orgaanisempiin aiheisiin, kuten kasveihin tai maisemiin, jolloin geometria saa rinnalleen rauhallisemman elementin. Tutustu tunnettujen taiteilijoiden taideteoksiin löytääksesi kuvia, joiden väripaletti on sama mutta jotka eivät kilpaile huomiosta.
Usein kysyttyä Victor Vasarelystä ja op-taiteesta
Viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Vasarely avasi oman museonsa, hänen ajatuksensa on yhä helppo omaksua: kuvat eivät kuulu vain näyttelysaleihin ja keräilijöille. Tutustu graafisiin julisteisiimme tai selaa mustavalkoisia aiheita ja löydä kuva, joka saa silmän työskentelemään oikeassa huoneessa ja oikealta etäisyydeltä. Juhlavuosi on myös hyvä tilaisuus valita jotain, jota jaksaa katsella pitkään ja joka tarjoaa silmälle uutta nähtävää vielä kauan ensihurmion haihduttua.